torstai, 23. elokuu 2007

Tämä oli tässä, kiitos ja näkemiin

Viimeinkin sain lupaamani alkuviikon postauksen ryssittyä ja ylipäätään tällä viikolla kirjoitettua. Syynä on kai miehen loma, on saanut minutkin aika lomafiilikseen. Huomenna lähdemme viikoksi hieman pohjoisempaan palelemaan, mutta mitään sen kummempia lomasuunnitelmia ei ole. Olisin itse ollut kovasti edullisten New Yorkin lippujen perään, mutta Martti sanoi, että kahden vuoden aikana ei ole yhtään lomaa saanut viettää tekemättä mitään. Käski tosin minun lähteä yksin, mutta ajattelin kerrankin olla kunnon kotirouva ja jäädä myös näille sijoille.

Suomeutuminen on sujunut ihan suht koht mallikkaasti. Sitten, kun tämän kodin sai suurin piirtein kuntoon, iski jonkinlainen paluushokin poikanen siitä, että mitä ihmettä mä täällä teen. En ole ikinä Suomesta sen fanaattisemmin tai patrioottisemmin välittänyt, hieno maa, mutta jonnekin muualle vetää veri koko ajan. Ehkä olen edellisessä elämässäni ollut jonkin sortin kiertolainen. Martin saavuttua Suomeen katselin herran kuljeskelua kotona ja kysyin, että onko sellainen 1) en tiedä mitä teen, 2) en tiedä miksi täällä olen, 3) mitä tekemistä täällä voi olla ja 4) jotain pitäisi nyt kyllä tehdä -olo. Kuulemma oli. Tuollaisia on muutama sattunut tähän reiluun kuukauteen.

Se, mitä nyt aiomme, on jäädä muutamaksi vuodeksi Suomeen. Haluan saada opintoni päätökseen, jonkinlainen vastuu painaa niissä, 7 vuotta yliopistolla on vierähtänyt oikein rattoisasti ja mukavissa tunnelmissa. Opiskelun en usko loppuvan milloinkaan, mutta kunnianhimo kiskoo työelämään ja oman uran vauhdittamiseen. Alle parin vuoden uskon saavani hommat reilaan tai sille mallille, että voin alkaa  haeskella oman alani maisterille sopivaa ajanvietettä.

Suomeutumista on ehdottomasti avittanut se, että asunto on ihana ja sijaitsee aivan Tampereen keskustan kyljessä. Odotan kovasti, että saamme tänne enemmän huonekaluja, minkä jälkeen taulut sun muut hakeutuvat helposti omille paikoilleen. Itse olen onnellisimmillani kerrostalossa, keskustassa tai aivan sen kainalossa, mistään metsän perukoilta en olisi halunnut alkaa kuluneen kuukauden yh-päiviksi ajankulua etsiä.

Edelleenkään en voi käsittää sitä, että valtaosa ihmisistä ymmärtää mitä sanon. Myöskin sitä on vaikea käsittää, että jos soitan toiselle puolelle Suomea, he todellakin noudattavat samaa aikavyöhykettä kuin mekin. Joskus Helsinkiin soittaessani aloin ensin miettiä, että mitähän kello mahtaa siellä olla. Yksinkertaista, mutta ilmeisen vaikeatajuista. Lisäksi ruoanlaiton helppous jaksaa edelleenkin lamauttaa, samoin se että pl. kiinalaiset hedelmät, kaikkia vihannesosaston tuotteita on suht turvallista syödä. Maito maistuu tuoreelle eikä UHT-maidolle, jauheliha on pääasiassa punaista eikä valkoista.

Iirin puheenkehitys on Suomessa lähtenyt aivan uusille urille, vaikkei siinä todellakaan ole muuta kuin kehumista aiemminkaan ollut. Neuvolakäynnillä terveydenhoitaja ihmetteli kovasti, että hienosti menevät 2-vuotiaalta värit, numerot ja monisanaiset lauseet. Kummastusta herätti etenkin se, että melko harva kaksivuotias tunnistaa munakoison. Meidän perheessä luetaan paljon ja se tuntuu potkineen. Äidin tyttö. :)

Kaikki tuntuu tällä hetkellä olevan ihan mukavasti mallillaan. Uskon, että kaksi seuraavaa vuotta kuluu näissä maisemissa ihan hienosti. Sen jälkeen lienee aika taas katsella elämää Suomen ulkopuolelta kahden työnhakijan silmin. Kuluneiden Kiina-vuosien jälkeen ajatukset ovat kääntyneet sille tolalle, että elämä on liian lyhyt kulutettavaksi samassa paikassa. Niin paljon hienoja paikkoja on nähtävänä muuallakin, että miksi jättää tilaisuus käyttämättä, kun siihen kerran on mahdollisuus ja mieletön määrä intoa. Kiina-vuodet avasivat näkökulmaa hyvin paljon laaja-alaisemmaksi monelta kantilta ja loivat ystävyyssuhteita, jotka näköjään kestävät maan rajojen ulkopuolellekin.

Kiitos kaikille lukijoille, kommentoijille, sähköpostikommentoijille, ystäville, sukulaisille ja perheelle, jotka olette jaksaneet seurata elämäämme ja ymmärtää, että kaikki ei aina mene niin kuin elokuvissa! On ollut kullanarvoista tietää, että rankimmalla hetkellä ei ole tarvinnut olla yksin.

Over and out. Kaikkea hyvää,
Kaisa

P.S. Ai niin, made in China -lelupolemiikista huolimatta jotain aivan aitoa Kiinassa tehtyä on hieman pidempiaikaiseksi hankinnaksi hankittu meidänkin talouteemme:
846001.jpg

TÄTÄ BLOGIA EI ENÄÄ PÄIVITETÄ!

perjantai, 20. heinäkuu 2007

Suomessa on kummallista...

...koska:
  • täällä on kylmä
  • ymmärrän mitä kaikki ihmiset sanovat, vaikka lähestyvien ihmisten puhe on aina kauempaa jotain epämääräistä puuroa, niin kohdatessamme yllätyn aina siitä, että TODELLA YMMÄRRÄN mitä he sanovat
  • enää ei voi jonotilanteissa (kuten Kelassa) sulkea korviaan vetoamalla siihen, ettei ymmärrä (kun ei oikeasti vain jaksa kuunnella), kun joku mies alkaa selittää miten hän antoi lastensa maalailla vanhan ladansa kylkeen muumikuvia
  • ihmiset eivät töni
  • siwan kassaneiti tulee ihan vapaaehtoisesti pitämään ovea auki, jotta pääsen rattailla ulos
  • voin valittaa suomeksi
  • leivänmuruja ei kannata vetää pöydältä lattialle, koska ne siivoan minä...
  • täällä on pelottavan HILJAISTA
  • kaupassa tulee edelleenkin lisättyä yksi nolla jokaisen tuotteen hinnan perään (RMB:ksi muuttaminen) ja päiviteltyä, että kylläpä täällä maksaa ruoka paljon, ei Kiinassa vaan, kerta!
  • puhelimessa puhuessa ei tarvitse vaihtaa paikkaa sen mukaan, missä puhelin sattuu kuulumaan niin, että se ei pätki eikä linja katkeile, vaan voin vaikka kävellä asuntoa ympäri ja tilittää elämääni vastapelaajalle
  • kaikki vesialueet eivät ole ruskean-vihreitä, vaan järven nähdessään ajattelee, että tuollahan voisi vaikka uidakin

maanantai, 16. heinäkuu 2007

Elämä rekka-auton takaluukussa

Nyt on vähän sellainen Levoton olo, "kun mikään ei tunnu miltään". Kaiken kaikkiaan outo olo, jota en odottanut saavuttavani. Muuttomiehet saapuivat pahvilaatikoineen puoli yhdeltätoista ja valmista oli puoli seitsemän jälkeen. Vaikka mitään ei täytynyt koko päivänä tehdä (lukuunottamatta kiinalaisten paimennusta ja valvontaa ja jännittämistä sen suhteen, että montako esinettä saadaan tänään rikki), niin rekan lähtiessä oli kaikkensa antanut olo. Talo oli aivan tyhjä, ja melkeinpä koko maallinen omaisuus China Postin rekka-auton takaosassa. Siinä sitten keksittiin kovasti leikkejä riisinkeittimen vihanneshöyryttimen siivilällä ja pallolla, kun kaikki muut lelut oli tietenkin pakattu pahvilaatikoihin ja heitetty maailman merille lillumaan kohti Suomea.

Meikäläisen asenne on viime päivinä ollut "aina saa suuttua", luulin sen jatkuvan tänäänkin. Ihmeen tehokkaasti läjä kiinalaisukkoja kuitenkin pakkailivat kaiken tarpeellisen pahvilaatikoihin, joista askartelivat  mattoveitsen avustuksella tavaroiden suojaksi vaikka sun minkälaisia origamisysteemeitä. Yhtään sormea ei veitsi katkaissut, yhtään tavaraa ei saatu rikki, yhtään landlordin juttua ei saatu rikki ja kaikki olivat ihmeen oma-aloitteisia. Olimme aika puulla päähän lyötyjä, sillä päällimmäinen asia mielessä aamulla oli, että mitähän tästäkin taas tulee?

Vaikka Intiasta tulon jälkeen ensimmäisellä kaupunkireissulla seisoin jo ensimmäisessä tienylityksessä keskisormi eräälle autoilijalle tanassa, niin kovin haikea olo tässä on. Tyhjää taloa katsellessa tuli itku silmään, eikä varmasti viimeisen kerran. Kaikkein oudointa on se, että kotia ei tällä hetkellä tunnu olevan missään, ainoastaan yksi asunto Tampereella ja tyhjä talo Hangzhoussa. Näistä jälkimmäinen on kuitenkin enemmän-koti, mutta ihan oikeasti en tiedä missä haluaisin asua. Mikään Suomi-fani en ole ikinä ollut, vaan jo teininä ajatus ulkomailla asumisesta tuntui paljon järkevämmältä kuin kotimaassa kökkiminen. Ehkä näitä ajatuksia pyörittelee mielessään yksi sun toinen ulkosuomalainen paluumuuttaja, minä ainakin nyt vuorollani.

Alkuillan tunnelmia autotallissa:
741258.jpg

Kyllä, se on paketoitu lehmä. Tai naapurin kiukkuinen mummu. Jälkimmäiseen ei ihan noin montaa fragile-teippirullaa olisi tarvinnut uhrata...
741256.jpg

sunnuntai, 15. heinäkuu 2007

Lopun merkit roikkuvat ilmassa

Ensinnäkin pahoittelut blogihiljaisuudesta! Meikäläisen luoma tausta on näköjään lähtenyt lipettiin, taitaa blogikin ilmaista mielipiteensä sen suhteen, että alkaa riittää... Nooh, muutama kirjoitus vielä. En jaksa kikkailla asian suhteen, aiwan sama.

Pidimme pidennetyn Intia-viikon Bangaloressa, missä poikkesimme haistelemassa uusia tuulia, ja itselleni reissu oli positiivinen yllätys kaikkine lehmineen ja kulkukoirineen. Kiina tuntui Intian jälkeen luksukselta, mutta märkää rättiä tuli heti päin pläsiä, kun kiinalaisten kanssa alkoi kommunikoida. Intialaiset sen sijaan olivat jostain kaukaisesta sfääristä kohteliaisuutensa vuoksi, johon kesti jonkin aikaa tottua. Se, että joka ikisessä lauseessa ja sivulauseessa on madam, oli aluksi vähän uusi tunne. Suomalaisesta pihtarikulttuurista tulevana ainoa ongelman aihe oli tippaaminen, jota saisi tehdä koko ajan. Sitten, kun ei ihan ole tiedossa, että millainen pinkka rupioita käteen pitäisi lyödä, niin hankalaa oli. Hotellin huonepalvelun pojat vetivät ehkä henkilökunnan tiloissa pitkää tikkua siitä, että kuka "sai" minäkin päivänä kiikuttaa meille spaghetti bologneset:
"Taas ne pihtarit tilaa, mee sä."
"Eiku sä."
"Eiku sä."
"Eiku sä."

Laitan kuvia myöhemmin.

Koti on tällä hetkellä kaaos, pahempi kuin ydinpommin jälkituho, luulen. Huomenna tulevat pakkaajat, joten pikkuhiljaa alkavat olla lopun merkit ilmassa. Tilaamamme ruokapöytä saapui lauantaiaamuna ihan täsmälleen sovittuun aikaan, uskomatonta. Hieno kuin mikä!

Tiistaina lähdemme koko porukka kohti Shanghaita. Martti tulee saatille, itse asiassa ihan kentälle saakka, sillä 3 laukkua ja myyntiin menevät Emmaljungan yhdistelmät + lapsi ei tuntunut kovin hallittavalta kokonaisuudelta yhdelle ihmiselle. Keskiviikkoaamuna lennän tytön kanssa Suomeen kaksisuuntaisin tuntein. Päälimmäinen fiilis on ehkä kuitenkin se, että Hangzhou-satsi riittää tältä erää.

lauantai, 30. kesäkuu 2007

TAJUATKO, JOS HUUDAN?

Kiinalaisilla on tapana korottaa puhevolyymiään hyvin herkästi huutovoimakkuudelle. Aluksi ajattelin, että he ovat huutaessaan vihaisia, mutta nykyään on ihan päivänselvää, että asioista pitää keskustella KOVAA jos ne eivät muuten mene perille. Kännykät tuntuvat myös toisinaan olevan ihan turhia, huuto kuuluisi naapurin tädille ilman puhelintakin. Appiukko oli Pekingissä ihan paniikissa minun keskustellessani taksikuskin kanssa, kun erään paikan sijainnista oli hieman erimielisyyttä. "Kaisa, miksi se kuski on niin vihanen?" "Ei se oo vihanen." "Tää alkaa olla tosi epämiellyttävää, kun se kuski on niin vihanen." "Ei se ole vihanen, me keskustellaan, ole hiljaa."

Kaikkein ärsyttävintä on huomata itsestään se sama piirre, että ÄÄNTÄ KOROTETAAN, KUN (ei siis jos) HOMMA EI MUUTEN TOIMI. Jos taksikuski ei ole ihan samaa mieltä päätepisteen sijainnista, HUUDETAAN. Jos ayi ei ole kotona ja sitten kyselijä ihmettelee, että miksei ole, HUUDETAAN. Kun talvella tuodaan petroolia lämmityksen takia, HUUDETAAN IHAN MUUTEN VAIN. Tuo petroolikaveri on ehkä kovaäänisin ihminen, mitä olen ikinä tavannut. Ihan käsittämätön mölyapina, pakko vaikuttaa jo omaan kuuloonkin. Sama systeemi toki tinkaamisessa: liian iso hintavaade, ääni kohoaa automaattisesti. Martti suositteli pääsemään tästä ihanasta tavasta eroon Suomessa, otan sen tavoitteeksi.

Tänään kulutimme 6 tuntia pelkästään shoppailemalla ja pelkästään konttitavaroita. Tärkein ostos oli varmaankin uudet rattaat, vanhat eivät pysy enää vauhdissa mitenkään mukana. Me kun liikumme kaupungilla koko porukalla todella paljon ja olemme aina täällä tehneet niin, huomaa huonojen teiden aiheuttaman ratasrasituksen aika herkästi. En tiedä kauanko tuollaisilla ihan laadukkailla Combeilla Suomessa ajelisi, veikkaan, että yli vuoden ainakin. Nykyisissä on renkaiden tilalla nyt vanteet, kertoo jotain kulutuksen kovuudesta. Niillä voi heittää vesilintua eli kiinalaisittain antaa ayille - kaikki kelpaa. Wokki, tietokoneen näyttö, astioita, 2 riisinkeitintä (toinen Martin suomalaiselle kollegalle) jäi lisäksi koukkuun. Ayi kyseli lähtiessään, että haluammeko huomennakin shopata koko päivän, että hän voi kyllä tulla Iirin päivystäjäksi. Jätetään väliin nyt kuitenkin... Ayit ja kuskit ovat isomman suomalaisporukan vielä läsnäollessa pitäneet tilastoa siitä, kuka johtaa hankintojen määrässä. Me olemme ihan vässyköitä, ei mitään toivoa kärkikahinoihin pääsystä. Koitetaan nyt edes jotain loppukiriä saada aikaan...