Olen jonkin aikaa ollut vähän siipi maassa. Mikään ei jaksa kiinnostaa, masentaa, ei jaksa, läppä ei lennä, väsyttää, vituttaa. Kulttuurishokin piikkiin olen tämän laittanut, tai ehkä joku syysmasennuskin voi saada osansa, vaikka lämmintä onkin edelleen yli +25. Se siitä syksystä...

Mietin koko viime vuoden, että koska tämä olo tulee, eikä sitä kuulunut. Nyt kuuluu oikein täydeltä laidalta ja erityisesti tuntuu, että kaipaan ystäviäni Suomesta enemmän kuin milloinkaan koko sinä aikana, mitä olemme täällä olleet. Suomea itsessään ei niinkään ole ikävä, vaan niitä kaikkia ihania ja tärkeitä ihmissuhteita, mitä sen maan rajojen sisäpuolelle liittyy. Kai tämä on yksi niistä pakollisista pahoista, joka vain on pakko jossain vaiheessa kokea.

Reiluun vuoteen on nyt ensimmäistä kertaa kunnolla masentunut olo ja julmettu ikävä. Tiedän, että tämä menee ohi, mutta toki se sillä (eli tällä) hetkellä tuntuu melkoisen rankalta ja kurjalta. Tiedän senkin, että aika menee yllättävän nopeasti ja kevät vain jossain vaiheessa pläjähtää päälle. Asunnonmetsästysrumba alkaa pyöriä ja saan alkaa miettiä, koska tulen Suomeen taas joksikin aikaa hieman pysyvämmin.

Kaikki läheiset ja ystävät, olette kovin rakkaita ja tärkeitä, vaikka kaukana olettekin! (Vai olemmeko me...? Emme kai sentään...)