397027.jpg

Aamu lähti liikkeelle sillä, että päivitin blogia ja Martti nukkui puoliksi Iirin häntä aina toisinaan herätellessä. Sitten aloimme miettiä, että pitäisiköhän täältä alkaa jossain vaiheessa miettiä jotain lauttamatkaa toiselle puolelle. Molemmat olivat luulleet matkan kestävän jotain tunnin ja kahden välillä, mutta reissulle tulisikin mittaa kolme tuntia. Ilman aamiaista ja ihan käsittämättömällä tohinalla saimme kaikki tavarat kasaan, kolme ihmistä suihkuun, kolme ihmistä kuntoon ja sateeseen ajelemaan kohti lauttasatamaa ehkä jopa valon nopeutta nopeammin. Ennätimme perille ja saimme auton palautettua 15 minuuttia ennen lähtöhetkeä. Tämän olisi ehkä voinut hoitaa tyylikkäämminkin, mutta tärkeintä oli, että saimme aamulautalle puoli yhdeksitoista liput.
IMG_6150.JPG


Tänään oli siis ensimmäinen päivä, kun satoi vettä, eikä sadetta piisannut kuitenkaan kuin sen aikaa, että saimme itsemme kikkailtua satamaan ja lauttaan. Keli oli muuten aika tuulinen ja paatti keinui merellä ihan tosissaan. Aloin jo vakavasti harkita tyhjennyspussin hakemista seinätelineestä, kun meitä varten vapautui kolme ikkunapaikkaa, kuin kreivin aikaan. Ikkunasta ulos katselu helpottaa ainakin omaa matkapahoinvointiani. Olo oli melko kauhea ja keinutus ihan yhtä kamalaa. Tuntuu, että vanhemmiten tuokin vaiva on vain pahentunut. Toki lapsenakin tuli missä tahansa kulkuneuvossa (polkupyörää ja vastaavia lukuunottamatta) suoritettua matkaeväiden säännöllistä, suun kautta tapahtuvaa kierrätystä, mutta nyt aikuisena on aivan pakko saada etupenkkipaikka – maksoi mitä maksoi.

Perillä saimme laukkumme melkeinpä viimeisenä ja olimme sitä myöden viimeisiä myös Hertzin autojonossa. Myöhäinen aamupala-lounasyhdistelmä Subwayssa ja kohti Richmondia, 12 km Nelsonista länteen. Hertzin naistyöntekijä suositteli meille erästä maisemareittiä hienojen maisemien vuoksi, emmekä tietenkään voineet vastustaa kiusausta. Istuin vähän aikaa pelkääjän paikalla, pysähdyimme ainakin kolme kertaa vajaan kahden kilometrin aikana kunnes sanoin, etten mitenkään pysty istumaan muualla kuin kuskin paikalla. Garda-järven serpentiinitiet eivät ole oikeastaan mitään näiden teiden rinnalla. Ajoin siis tämänkin päivän melkeinpä alusta loppuun, mutta sain pitää eväät omassa mahassani.
IMG_6188.JPG


Uudessa-Seelannissa isotkin tiet kulkevat siis kaupunkien halki, mikä toisaalta on idyllistä ja kivaa, mutta toisaalta hidastaa matkantekoa melkoisesti. Reilua satasta rallatellessa matka taittuu huomattavasti mukavammin kuin erinäisiin liikenneympyröihin sun muihin hidastellessa. Neonvalot huudattavat no vacancy –kylttejä yhden jos toisenkin motellin ulkopuolella, etenkin näin sesonkiaikana. Meillekin meinasi käydä no vacancyt, kun jostain omituisesta syystä Martin suorittama etumaksu ei ollut rekisteröitynyt leirintäalueen tietokantaan. Yksi motellihuone oli kuitenkin vapaana, kun yksi porukka oli jättänyt tulematta. Onneksi, sillä olisimme saaneet huristella melko pitkälle, jos olisimme halunneet välttyä telttakauppaan lähtemiseltä.