Luin jo ennen Kiinaan lähtöä siitä, että huolimatta kulttuurishokin voimakkuudesta muutaman  kohdemaassa vietetyn kuherruskuukauden jälkeen, on shokki joka tapauksessa pahempi kotimaahan palatessa. Jo nyt ymmärrän paremmin, että mihin tuo väite perustuu. Ajatus siitä, että Suomeen tultaisiin muutaman kuukauden kuluttua pysyvästi asumaan, tuntuu tällä hetkellä jollainlailla todella ahdistavalta. Seuraavat klassiset paluushokin piirteet allekirjoitan aivan täysin:

-Suomessa on hiljaista ja autiota,
-minä olen muuttunut ja maailmankatsomukseni avartunut, mutta Suomessa perusasiat ovat silti ennallaan,
-en ole sen kummemmin edes varautunut paluushokkiin, minkä vuoksi se tuntuu jo nyt shokilta,
-vaippapaketti täällä maksaa enemmän kuin usein puolet ruokakärryni koko sisällöstä ja
-kaikille kuuluu tietenkin kaikenlaista jännittävää, mutta ymmärtääkö kukaan aidosti minua kun kerron omista kokemuksistani?

Tällä hetkellä tuntuu, että vielä on aivan liikaa nähtävää ja koettavaa. Oma elämäntilanteeni on siinä mielessä herkullinen, että opiskelijana ei tarvitse hakea virkavapaata tai muuta, kun sain gradunkin ennen joulua pois käsistäni. Voi olla, että Suomi joutuu vielä odottamaan että saa meidät pysyvästi takaisin. Kaikenlaisia suunnitelmia on, mutta yhtä todennäköistä kuin niiden toteutuminen on se, että palaamme Suomeen. Luennoilla (eli siis yliopiston kuppilassa... terveisiä opiskelukavereille!) istuminen tuntuu kyllä ihan hyvältä vaihtoehdolta sekin.

Maailma on aivan liian iso paikka!