Poikkesin Martin kanssa Shanghaissa viime perjantaina ja paluumatkalla junassa elin taas yhtä elämäni tähtihetkeä. En ole ikinä ymmärtänyt dubbaamisen tarpeellisuutta tai hienoutta. Lastenohjelmissa ja -elokuvissa ymmärrän tarpeen ja kysynnän, mutta oletan, että elokuvia (tai sarjoja) katsovat aikuiset osaavat lukea ruudun alalaidasta filmin juonenkäänteistä. Lapset eivät ehkä osaa, mutta miksi heidän pitää katsoa aikuisten elokuvia? Ikärajat ovat ihania.

Totesin junamatkalla, että myös rahvaanluokassa melkeinpä jokaisella kiinalaisella oli sylissään kannettava tietokone. Minä sen sijaan olin hyvinkin muinaisreliikkitasolla, luinhan kirjaa. Okei, kuuntelin puhelimella mp3:ia, joten ylläpidin edes jollain tasolla "Kiinaan tuhlaamaan tulevien, ökyrikkaiden länkkäreiden" mainetta.

Olen dubbausantipatian suhteen sitä mieltä, että homman voi hoitaa hyvin tai käsittämättömän huonosti. Siinä vaiheessa, kun päähenkilö pitää vielä huuliaan yhteen puristettuina, mutta hänen äänensä jo kuuluu tai kun samainen kaveri on jo hiljentynyt odottamaan vastapelurin kannanottoa ja ilmeisesti harjoittelee vatsastapuhumista, niin oikeasti, kuka tuollaista kuraa enää jaksaa katsoa? Disney hoitaa hommat kotiin, ääni loppuu tyystin, kun huulet pysähtyvät. Niin kai se oikeasti, fysiologisestikin tapahtuu. Kai.

Aloin miettiä itsekseni, että miten suomalainen junamatkustaja olisi reagoinut seuraavaan tapahtumaan. VR kun yrittää luoda hiljaista ympäristöä jopa kieltämällä kännykät tietyissä vaunuissa. Etuvasemmallani istuva herra päätti alkaa viihdyttää itseään katsomalla tietokoneeltaan jotakin nk. kuradubbauselokuvaa, jossa kaikki 10 näyttelijää kuulostivat äänensä puolesta samalta ja äänen sykronoinnissa oli juuri noita aikaisemmin kiroamiani "ominaisuuksia". Kaikkein hienointa oli, että mies päätti olla niinkin jalomielinen, että antoi jopa vaunun perällä istuvalle mummullekin tilaisuuden nauttia elokuvanautinnosta ilman, että mummun täytyisi veivata kuulolaitettaan kuutoselle. Hyvänen aika, ai mitkä kuulokkeet? Jonkin aikaa vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni, että sanokaa nyt kiltit junatädit tuolle pahalle sedälle jotain. Sitten muistin olevani Kiinassa, äänifetissien ihmemaassa. Loppumatkan nimenomaan kuuntelimme kaikki yhdessä jotain rattoisaa jenkkileffaa, totta munassa kiinaksi.

Tuosta tekstityksestä tuli eräs hauska, viime kesänä tapahtunut juttu mieleen. Tarina päättyi siihen, että kaksi seuralaistani katsoivat ensin hidastetulla liikeradalla minua ja sen jälkeen yhtä hitaasti toisiaan. Totesin, että aina ei kannata sanoa ihan kaikkea ääneen, mitä pienessä (itse asiassa fyysisesti melko isossa) päässään miettii. Katselimme siis kolmeen pekkaan televisiota, jotain jenkkisarjaa. Täällä kotona meillä näkyy satelliitin kautta yksi sun toinen kanava, suurin osa englanniksi, luonnollisesti ilman tekstitystä. Päätin sanoa ääneen yhden kai jälleen kerran kulttuurishokin piikkiin menevän havainnon. En oikeasti edelleenkään tiedä, mitä kyseisellä hetkellä päässäni liikkui: "Ai täällä on noissa ohjelmissa on tekstit. Aika kätevää, voi siis lukea tosta ruudulta, että mitä tässä ohjelmassa tapahtuu!"

Trallalaa... Olen kyllä usein harkinnut vetyperoksidivaalennusta.