Kun juhannusta ei ole, keksimme viime lauantaille muuta rattoa käymällä paikallisessa huutokaupassa. Tarjolla oli kaikenlaista Kiina-aiheista krääsää, lähinnä paikallista taidetta ja jonkin verran muuta rompetta. Paikan päällä ei tietenkään ollut ilmastointia, joten tunnelma oli melko nihkeä. Tai ilmastointi kyllä oli, mutta se ei yllättäen toiminut korjaustoimikunnan kokouksesta huolimatta. Ulkolämpötila hätyytteli reilua +35 astetta ja huutokoppi oli pieni, vettä siis kului eikä vessahätä yllättänyt kertaakaan.

Kuviota pyöritti perinteisesti meklari, pahasuinen nainen. Tavarat kiikutti esittelyyn kolmen pojan univormuinen kopla, ilmeisesti kolmikko puuhasteli kompleksin vahtimestareina huutokauppahäppeningin ulkopuolella. Koko touhun jännitysmomentti oli se, kuinka monta esinettä tuo kolmikko saa osiin. Mitään meidän huutamaamme ei turmeltu, valitsimme siis viisaasti - äärimmäinen onnenpotku ehkä... Kaikkein sympaattisin oli tuon kolmikon huomattavasti runsain heppu (kiinalaisittain läski, suomalaisittain ehkä hieman tanakka). Kaveri hikoili kuin pieni tai hieman isompikin sika ja pyyhki sekä hikensä että nenänsä siniseen solmioonsa koko puolitoistatuntisen ajan. :)

Tässä muutama dokumentti mestoilta, kuvanlaatu N95-tasoa, ei mitään päätähuimaavaa siis:
691954.jpg

691955.jpg

691956.jpg

Iiri alkaa osoittaa kyllästymisensä kiinaan. Neiti höpöttelee koko ajan jotain suomeksi, vähintään joka toinen virke on: "Mikä tämä on?" Eilen tyttö peitti hetkeksi silmänsä kuurupiilomaisesti ja laskea lurautti kymmeneen! Olin hieman äimänä, että tommosen sitten vedit ja kysyin ystävältäni, että minkä ikäiselle vastaava toiminta on normaalia. :-D Ayi märisee taukoamatta, ettei ymmärrä Iirin puheesta mitään. Too bad, ei mekään kauheasti kiinaa aluksi osattu. Vuoroin vieraissa.

Tein tänään puolivalmisteruokaa ja olo oli jälkeenpäin toki helpottunut urakan yksinkertaisuudesta, mutta toisaalta aika hämmentynyt. Kun on kaksi vuotta tottunut kokkaamaan siten, että äitien arjen helpottajia ei täällä juurikaan ole, niin pienikin kevennys tuntuu aika oudolta. Okei, kanoja ei tarvitse itse tappaa eikä kyniä, mutta silti. Suomessa koin keväällä oloni tosi kummalliseksi, kun kokkaaminen tuntuu NIIN helpolta, kun kaupassa on valtavasti tavaraa ja sieltä saa kaikkea. Lisäksi Prismassa kokee Kiinan jälkeen hyvin helposti agorafobiaa. Meillä oli Martin kanssa jonain iltana asiasta enemmänkin keskustelua. Emme pakanneet muuttokonttiin oikeastaan mitään ruoanlaittoa helpottavia juttuja, vaan lähdimme melko kylmiltään liikenteeseen. Suomessa koitti keväällä runsaudenpula ja valinnan vaikeus. Jotenkin koko kokkauskuvio tuntui ihan liian helpolta, todella kummallista ja vaikea selittää. Koko asia on yhtä käsittämätön kuin se, että Suomessa hanasta tulee kuumaa vettä välittömästi ja kaiken lisäksi hanavettä voi juoda. Tämäkin on tosin alussa pakko varmistaa kysymällä, jotta saa idiootin leiman otsaansa jo alkumetreillä. Megalomaanista paluushokkia odotellessa... Niin outoa...