Ensinnäkin pahoittelut blogihiljaisuudesta! Meikäläisen luoma tausta on näköjään lähtenyt lipettiin, taitaa blogikin ilmaista mielipiteensä sen suhteen, että alkaa riittää... Nooh, muutama kirjoitus vielä. En jaksa kikkailla asian suhteen, aiwan sama.

Pidimme pidennetyn Intia-viikon Bangaloressa, missä poikkesimme haistelemassa uusia tuulia, ja itselleni reissu oli positiivinen yllätys kaikkine lehmineen ja kulkukoirineen. Kiina tuntui Intian jälkeen luksukselta, mutta märkää rättiä tuli heti päin pläsiä, kun kiinalaisten kanssa alkoi kommunikoida. Intialaiset sen sijaan olivat jostain kaukaisesta sfääristä kohteliaisuutensa vuoksi, johon kesti jonkin aikaa tottua. Se, että joka ikisessä lauseessa ja sivulauseessa on madam, oli aluksi vähän uusi tunne. Suomalaisesta pihtarikulttuurista tulevana ainoa ongelman aihe oli tippaaminen, jota saisi tehdä koko ajan. Sitten, kun ei ihan ole tiedossa, että millainen pinkka rupioita käteen pitäisi lyödä, niin hankalaa oli. Hotellin huonepalvelun pojat vetivät ehkä henkilökunnan tiloissa pitkää tikkua siitä, että kuka "sai" minäkin päivänä kiikuttaa meille spaghetti bologneset:
"Taas ne pihtarit tilaa, mee sä."
"Eiku sä."
"Eiku sä."
"Eiku sä."

Laitan kuvia myöhemmin.

Koti on tällä hetkellä kaaos, pahempi kuin ydinpommin jälkituho, luulen. Huomenna tulevat pakkaajat, joten pikkuhiljaa alkavat olla lopun merkit ilmassa. Tilaamamme ruokapöytä saapui lauantaiaamuna ihan täsmälleen sovittuun aikaan, uskomatonta. Hieno kuin mikä!

Tiistaina lähdemme koko porukka kohti Shanghaita. Martti tulee saatille, itse asiassa ihan kentälle saakka, sillä 3 laukkua ja myyntiin menevät Emmaljungan yhdistelmät + lapsi ei tuntunut kovin hallittavalta kokonaisuudelta yhdelle ihmiselle. Keskiviikkoaamuna lennän tytön kanssa Suomeen kaksisuuntaisin tuntein. Päälimmäinen fiilis on ehkä kuitenkin se, että Hangzhou-satsi riittää tältä erää.